Kuusipäänoja–Pahaoja 11 km
Olin jälleen nukahtanut unta vastaan taisteluista huolimatta jo yhdeksän aikoihin. Vaelluksilla unirytmini menee aivan uusiksi ja yhtäkkiä elän luonnon rytmissä.
Heräsin yöllä siihen, että mulla oli aivan järkyttävän kuuma. Riisuin vaatetta ja avasin makuupussia. Tämä kuitenkin kostautui aamuyöstä, sillä heräilin kylmään viidestä alkaen enkä tietenkään jaksanut lisätä vaatetta. Lämpöasteet taisivat käydä ihan reippaasti miinuksella, koska juomapulloni oli yön aikana jäätynyt.
Heräsin seitsemältä ihastelemaan uuden päivän auringonpaistetta. Keittelin taas lämmikkeeksi kahvit ja luin kirjaa (Jäämeren laulu). Tällä kertaa en syönyt heti aamupalaa, koska muuten meidän yhteinen ruokarytmimme olisi mennyt sekaisin. Tykkään näistä yksin vietetyistä rauhallisista aamuhetkistä. On ihanaa herätä kaikessa rauhassa yksin. Rami puolestaan ponkaisee heti ylös ja alkaa touhuta. Siinä vaiheessa, kun Rami herää, olen saanut jo heräillä rauhassa tunnin tai kaksi, niin olen valmis päivän askareisiin.
Leirin pakkaamisen jälkeen olimme valmiita lähtemään Pahaojan suuntaan. Tässä vaiheessa reissua olin unohtanut, että kärsin pahenevasta selkäsairaudesta, sillä selkäkivut loistivat täydellisesti poissaolollaan! Miten se voi edes olla mahdollista? Päivän ensimmäiset pari kilometriä saimme suunnistaa omia polkuja, mutta loppupäivän reitti kulki joko mönkijäuraa, metsäautotietä tai valmista polkua. Päivä oli ihan puhtaasti marssipäivä eikä siitä ole oikein mitään kerrottavaa.
Kävellessäni mietin sitä, että vaelluksilla kävely on kuin pitkä meditointisessio. Vaelluksilla ajatukset kulkevat poikkeuksellisen kevyellä taajuudella. Pää ei kerta kaikkiaan ota vastaan synkkiä ajatuksia, joskus joku ajatus voi käydä pään yläpuolella, mutta se häipyy hyvin nopeasti eikä sukella mielen syvyyksiin. Ehkä tämä on yksi syy, miksi vaelluslomat ovat minulle niin tärkeitä, vaikka ne ovat fyysisesti aika raskaita.
Pahaojalle saavuttuamme kävimme katsastamassa museoalueen ja päätimme mennä etsimään leiripaikkaa joen toiselta puolelta. Emme olleet syöneet lounasta matkan varrella, vaan pelkät patukat, joten mun nälkätilanne alkoi olla aika vaarallinen. 😀 Nälkäisenä olen kiukkuinen ja yhteistyökyvytön.
Joen toisella puolella rannassa oli pelkkää koivikkoa ja eikä sopivaa leiripaikkaa löytynyt. Rami ehdotti, että kiipeäsimme joen törmälle katsomaan leiripaikkaa ja sopivan paikan löydyttyä tulisimme alas hakemaan vettä ruuanlaittoa varten. Itse olisin ollut ensin syömisen kannalla, mutta suostuin kuitenkin kiipeämään hapottavan mäen ylös. Mäen päällä näki heti, että siellä on leiripaikkoja. Laskimme rinkat maahan ja lähdimme hakemaan ruuanlaittovesiä joelta. Olin tässä vaiheessa todella kärttyinen.
Ruuan jälkeen jälkiruokakahvia juodessani ja irtokarkkipussista viimeisiä herkkukarkkeja valitessani mulla oli aivan toinen ääni kellossa. Syömisen jälkeinen hyvä olo valtasi koko kehon ja mielen. Ramia nauratti mun mielialan vaihtelut.
Tämä vaellus oli minulle ruuan suhteen yhdenlainen kokeilureissu, josta opin paljon. Tästä kerron lisää erillisessä postauksessa.
Ilta meni lepäillessä ja voimia keräillessä. Edellispäivän rasitus tuntui vielä kehossa ja tietä pitkin marssiminen koetteli jalkapohjiani. Illalla jouduin ottamaan kipulääkkeen helpottamaan päänsärkyä ja kipeytyneitä jalkoja.
