*Mainos: Saucony kutsui minut tapahtumaan eikä minun tarvinnut vastata kustannuksista
Eilen oli mieleenpainuva aamu. Aamu oli jälleen aurinkoinen ja enteili hellettä. Pyöräilin Kaivopuistoon Sauconyn kutsumana. Meillä oli tiedossa treenit, joiden jälkeen “pääset ylittämään itsesi korkealta ja kovaa”.
Olin ilmoittautunut tapahtumaan ja unohtanut tämän kutsussa olleen viimeisen lauseen. Oletin, että kun kutsussa ilmoitettiin, että treenin vetää Kaisa Sali (kansainvälisesti menestynyt triathlonisti), tiedossa on tiukka treeni eikä mitään läpsyttelyä. Olin jotenkin ajatellut, että tuo itsensä ylittäminen liittyy treeniin.
Treeni todella oli tiukka. Aluksi teimme huolelliset lämmittelyt, koordinaatiota ja herättelimme keskushermostoa ihan uudentyyppisillä hauskoilla harjoituksilla.
Varsinainen treeniosuus haastoi minut ihan kunnolla. Saimme tehtäväksi tehdä 24 kertaa 20 sekunnin spurttia koko ajan lyhenevällä palautuksella. 20 sekunnin aikana juostun matkan piti pysyä jokseenkin samana koko harjoituksen ajan. Lähdin tietysti liian kovaa ja matka osoittautui palautusajan lyhentyessä mahdottomaksi. Siinä meni Hatsoloa, Vannista ja Laurarosillaa oikealta ja vasemmalta ohi.
Treeni oli tosi hyvä ja tosi kova! Tällaista pitäisi tehdä ehdottomasti itsekseenkin. Muistaen myös ne hyvät alkuverkat ja lämmittelyt.
Treeni ei tähän vielä päättynyt, vaan pääsimme vielä niistämään loputkin mehut kropasta loikkien, askelkyykkykävellen, hyppien ja spurtaten ylämäkeen.
Treeni ohi. Huippuhyvä fiilis. Tosi hyvä ja tehokas treeni takana ja – seuraavaksi voidaan siirtyä rantaan nosturin luokse.
Ainiin, voi hitto! En kyllä varmasti mene hyppäämään mitään benjiä. En todellakaan. Pelkään korkeita paikkoja ja ahdistun, jos edes näen jonkun nojaavan korkean talon parvekkeen kaiteeseen.
Kohta huomasin toimivani jonain yleisenä kansankiihottajana ja houkuttelen kaikkia lähellä olevia hyppäämään. Johannes vielä piti puheen, jossa kehotti ylittämään omat rajat ja menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja lopuksi ilmoitti hyppäävänsä ensimmäisenä.
Silja kiersi listan kanssa kysymässä ketkä hyppää. “Elina?” Joo, mä hyppään. Mitä mä oon nyt oikein tekemässä? Lapsena kirjoitin johonkin bucket listille, että haluan ajaa Ferrarilla, hypätä benjin ja mitä kaikkea. Yhtäkkiä tuo lista tuli mun mieleen ja ajattelin, että kerranko sitä, kun näin tarjoillaan eteen.
Mun vuoro oli seitsemäntenä. Ensin Johannes, sitten Liisa, Laura, Valtteri, Lauri… Hyppy toisensa jälkeen mun jännitys vaan kertaantui. En voinut enää perääntyä. Nimi oli listassa ja olin niin innokkaasti kannustanut muita hyppäämään.
Kuka on seitsemäntenä? Minä. Valjaat niskaan. Onko liian kireällä? En mä tiedä. Nosta jalka, nosta toinen. Sain nilkkojeni ympärille remmit, joihin köysi kiinnitetään. Nyt kun ajattelen, niin en edes tiedä, miten ne oli kiinni minussa. Miten minun turvallisuudesta huolehdittiin? Olin kauhusta kankea. Kuuntelin vain ohjeita ja toimin niiden mukaan.
Astuin ohjeiden mukaan korin lipalle seisomaan selkä koriin päin. Korissa ollut mies jutteli niitä näitä enkä edes muistanut ajatella mitä olen tekemässä. Onko tuo ranteessa oleva kello sykemittari? Laitetaan se päälle. Syke nakutti pelkästä jännityksestä lähempänä 150. Miehen mielestä olin chilli muija. Olo oli kaikkea muuta. Suuta kuivasi, pelkäsin kuollakseni.
Läpänheitto vaihtui ohjeisiin. Käännän nyt tämän korin oikeaan asentoon, sitten irrotan turvakiinnityksen ja sun pitää nostaa kädet ylös. Lasken kolme, kaksi, yksi, mene ja sen jälkeen kaadut suoraan eteenpäin. Okei? Epäröinnille ei jätetty tilaa. En oikeastaan ehtinyt miettiä mitään, kuuntelin vain ohjeet ja toimin niiden mukaan. Hoin vain apua, apua, apua.
Lähtölaskenta alkoi ja kaaduin eteenpäin. Pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. Köysi nappasi kiinni ja veti minut takaisin korkeuksiin. Ajattelin, että nyt tämä on jo melkein ohi ja annoin köyden pomputtaa. En erityisemmin nauttinut. Päällimmäinen tunne oli pelko, mutta maahan päästyäni olo oli aika älytön. Mitä mä just tein!
Kotona kerroin lapsille hypänneeni benji-hypyn. Mitä? Miksi? Sähän sanoit, ettet aio koskaan hypätä. Niin taisin viime kesänä sanoa, kun purjehdimme Kaivopuiston ohi ja näimme benji-hyppääjiä.
Näiden kokemuksien jälkeen pääsimme vielä fiilistelemään tapahtumia yhdessä maittavan lounaan äärelle Cafe Ursulaan. Kiitos Saucony huippuhyväntuntoisista Kinvara-juoksukengistä sekä ihanista tennareista, ja ennen kaikkea elämyksistä!
Aivan hullu juttu. Vieläkin katson kuvia ja ihmettelen, että tosiaanko tein tuon.
Kuvat: Vesa Koivunen
