Aikuisopiskelijan ensitunnelmat

Eilen alkoivat opinnot. Uusi arki alkoi heti tiukasti ympäripyöreällä päivällä. Onneksi suunnitelmallinen puolisoni osasi ajatella puolestani, ja neuvoi minkälaiset eväät kannattaa ottaa mukaan. Itselleni asioiden ennakointi ja yksityiskohtien suunnittelu ei ole ollenkaan luontaista. Olen aina aivan liian optimistinen ja kuvittelen asioihin menevän vähemmän aikaa kuin niihin todellisuudessa menee. Arvioin ajankäytön aina alakanttiin. Kuvittelen, että käyn suihkussa viidessä minuutissa, meikkaan viidessä minuutissa, pukeudun kahdessa minuutissa jne. Jos jätän aamuille kaiken pakkaamisesta asun valitsemiseen (vaikeaa!) ja eväiden suunnitteluun ja valmistamiseen. Tunti ei välttämättä riitä suoriutumaan kaikesta tästä. Räjähtävät lähdöt onnistuvat minulta vain pakon edessä, sillä vaalin rauhallisia aamupala ja -kahvihetkiä. Päivä lähtee paljon mukavammin liikkeelle, jos ei ihan heti tarvitse lähteä sykkimään täysillä.

Opiskelujen aloittaminen on tuntunut ihanalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että nyt minulla on riittävästi valmiuksia ja motivaatiota suoriutua koulusta päättötodistus lapasessa pois. Kaikki työkokemus, erilaiset työtehtävät, ihmissuhteet, sosiaaliset taidot ja syvällinen tutustuminen itseeni – kaikista näistä on varmasti hyötyä opiskellessa. Suurin osa kanssaopiskelijoista ovat minua huomattavasti nuorempia ja luonnollisesti myös aivan eri elämäntilanteessa. Nuorempien opiskelijoiden into ja idealistisuus inspiroi minua, vaikka kyyninen täti sisälläni haluaisi joihinkin asioihin sanoa, että “odotapa vain kun elämä vähän opettaa”. En todellakaan aio sortua tuohon, sillä kukaan ei voi tietää mitä elämä kenellekin opettaa, tai on opettamatta.

Parasta aikuisena opiskelemisessa on se, ettei tarvitse ottaa itseään niin kamalan vakavasti. Aamun ruotsin tunnilla olin aivan toopena ja myönsin heti vieruskavereille, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella. Eipä se tuntunut muillekaan olevan helppoa. Yritimme tietysti tosissamme ja kannustimme toisiamme. Nuorempana opiskellessa olin aiempien koulutraumojen vuoksi koulussa aina suorastaan paniikissa. En uskaltanut viitata, jos en ollut 100 % varma, että osaan antaa oikean vastauksen. En todellakaan osallistunut keskusteluun, koska pidin itseäni muita tyhmempänä. En uskaltanut yrittää, koska pelkäsin tekeväni itsestäni naurunalaisen. Miten silloin voi edes oppia mitään? En osaa mitään, en opi mitään -esto on mennyt pois päältä ja haluan oppia uusia asioita -kytkin on väännetty päälle.

Tänään on siis toinen koulupäivä viikon kolmesta lähiopetuspäivästä ja jo nyt mietin selviydynkö tästä laatimastani lukujärjestyksestä. Maanantaisin ja tiistaisin on pitkät, lähes ympäripyöreät, päivät ja torstaisin on vain neljän tunnin luentosetti. Tällä hetkellä hiukan arveluttaa näiden kurssien määrä ja niiden eteen vaadittava työmäärä. Yllättäen kursseista suoriutumiseen vaaditaan melkoisesti työskentelyä luentojen ulkopuolella. Esimerkiksi kolmen opintopisteen eteen täytyy tehdä n. 80 tuntia itsenäistä työtä/ryhmätyötä.

Kohta on tämä kahden tunnin tauko oppituntien välissä kulutettu koulun kahviossa tätä postausta kirjoittaen. En usko, että tulen jatkossa kauheasti kirjoittelemaan opiskelemisesta, ellette sitä erikseen toivo. Kertokaa ihmeessä postaustoiveita, toteutan niitä mahdollisuuksien mukaan. Ensi viikolle olen kaavaillut kirjoittavani paljon pyydetyn postauksen mun ruokavaliosta ja julkaista koko viikon sensuroimattoman ruokapäiväkirjan kuvien kera. Inspiroiduin Jennyn postauksesta ja ajattelin tehdä vähän vastaavanlaisen toteutuksen. En ole tätä aiemmin oikein tohtinut toteuttaa, koska syön aivan tavallista epäesteettistä kotiruokaa. En koskaan valmista mitään kauniita smoothie bowleja, paremminkin porridge bowleja, jossa koristeena törröttää lusikka. 😀

Kivaa viikkoa! Miten sun viikko on alkanut? 🙂