Fiiliksiä vaelluksesta Ramin kertomana

Elina pyysi (käski) mua kirjoittamaan meidän vaellusreissusta muutaman sanan, joten tässä tulee.

Heti aluksi voisin kertoa, miten me päädyttiin ylipäätään lähtemään elämämme ensimmäistä kertaa vaeltamaan. Me ollaan heti meidän suhteen alusta lähtien käyty paljon Nuuksiossa ja muutenkin vietetty paljon aikaa luonnossa, koska se on asia josta me molemmat tykätään. Sit jossain vaiheessa viime keväänä tuli vaan puheeksi, että olis siistiä lähtee ihan kunnolla vaeltamaan, koska ei oltu kumpikaan aiemmin oltu. Aika nopeesti sit päätettiin, että lähdetään heti kun vaan mahdollista ja syyskuussa oli. Elina ehdotti kohteeksi Kilpisjärveä, koska oli jostain kuullut että se on hieno paikka. Mä sanoin että okei, mennään sinne. Koko kesä menikin sitten odottaessa reissua.

Vaellus tuntui ekana päivänä jotenkin vaikealta. Maasto oli raskasta, rinkka painoi selässä. Olin nukkunut edellisenä yönä automatkalla ehkä 40 minuuttia. Eikä sitä muutenkaan oikein vielä sisäistänyt, että nyt ollaan oikeesti täällä. Tätä ollaan odotettu monta kuukautta. Se mielen vaihtuminen erämaa-asentoon tapahtui kuitenkin aika nopeesti ja huomaamatta. Sen jälkeen mä olin henkisesti kotona. Oli vaan hyvä fiilis koko ajan. Rinkkakaan ei enää tuntunut niin painavalta sen jälkeen kun tajusin vetää lantiovyön tiukalle. Alussa olin kantanut koko painoa pelkästään hartioilla, koska olen amatööri.

Viikko kului liian nopeesti. En ois halunnu tulla sieltä pois. Se rauhan tunne mikä erämaassa valtaa mielen, on mahdoton selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Kontrasti oli vähän turhan iso kun parin päivän kuluttua reissun jälkeen istuin Mannerheimintiellä liikenneruuhkassa. Valehtelematta pari viikkoa meni aika mieli maassa. En ollut kyllä osannut sellaiseen varautua ollenkaan. Koko ajan oli vaan sellainen fiilis, että haluan takaisin. Nytkin kun reissusta on kulunut jo reilusti yli kuukausi, tulee päivittäin muisteltua tota reissua ja mietittyä minne lähetään seuraavaksi. Varoituksena voin siis ensikertalaisille kertoa että tohon touhuun jää aika pahasti koukkuun.

Suurin syy siihen että tää reissu oli tähänastisen elämäni paras, on kuitenkin se, että reissukaverina mulla oli paras mahdollinen tyyppi. Elina, mun tuleva vaimo, on myöskin mun paras ystävä. Sen kanssa mä haluan jatkossakin tehdä näitä reissuja. Vois helposti kuvitella että nainen alkaa valittamaan tollaisissa olosuhteissa, mut Elina ei kyllä valittanu kertaakaan mistään. Oltiin kaikista asioista aika samaa mieltä, kuten kuinka paljon halutaan päivässä kävellä, milloin syödään tai vaikka mihin laitetaan leiri pystyyn. Välillä saatettiin kävellä tuntikin puhumatta toisillemme sanaakaan, kun piti keskittyä siihen mihin astuu. Sit välillä heitettin läppää tai huudeltiin toisillemme hävyttömyyksiä. Välillä hempeiltiin. Kertaakaan ei riidelty. Viikon vaellus on kyllä äärimmäinen testi parisuhteelle. Tollasissa olosuhteissa huomaa aika hyvin jaksaako toisen naamaa katella. Me näköjään jaksetaan, eli viimeistään ens syksynä lähetään taas!

Rami