Välillä tuntuu, että toistan itseäni ja toistankin. Totean vaan usein saman asian – luonto parantaa ihmisen.
Yleensä jos on kovin ahdistunut tai stressaantunut, luonto tekee erityisesti silloin ihmeitä. Mutta tänä aamuna totesin, että luonto tekee vaan niin hyvää ihan muutenkin. Tänään oli kaunis sumu. Sumussa on jotain jännää. Se tuntuu jotenkin salaperäiseltä. Jokainen luontokappale on sumun keskellä ihan yksin, mutta samaan aikaan siinä turvallisessa syleilyssä.
Lähdin ihan varhain kävelylle ja siinä käveleskellessä se sumukin vähitellen hälveni pois. Luonnon kauneus tuntuu rakastumisen tunteena. Tekee erityisen hyvää kävellä aistit auki. Ei kiirettä, ei mitään suorittamista, vaan oleilua. Nappasin lähtiessä kameran mukaani, en ottanut pikkukameraa, vaan ison järkkärin. Tuntui hyvältä kuunnella sitä sulkimen raksahtavaa ääntä pitkästä aikaa. Tuli huomattua, että tatsi on hävinnyt, mutta se vanha rakkaus valokuvausta kohtaan sai uuden kipinän.
Katselin etsimen läpi sumuista merta ja harjoittelin käsitarkennusta tulevaa Lapin reissun videokuvaamista ajatellen. Odotan sitä aivan älyttömästi. Sain eilen uudet vaelluskengät, joissa on nyt ensimmäinen suojakerros kuivumassa. Huomenna lähdemme Nuuksioon yöksi testaamaan niitä.
