Minä juoksen!

Keskiviikkona oli heimotreenit. Eipä siinä mitään sen kummempaa ole, koska joka viikko meillä on heimotreenit, mutta tällä kertaa myös minä olin mukana! Ja tällä kertaa myös minä juoksin! Lähdin vähän jännityksellä treeneihin mukaan, koska olen nivusvaivan aikana juossut ihan vain varovaisesti ja hyvin lyhyitä lenkkejä. Valmentaja-Joonas on sanonut, että turha tulla treeneihin, jos ei pysty treenaamaan täysipainoisesti. Jännitin olinko vähän turhan luottavainen jalkani tilanteeseen. Luvassa oli mäkitreenit ja Joonas sanoi ennen lämmittelyä, että luvassa on tappotreeni. Yritä siinä sitten rennosti lämmitellä, kun pelotti jo valmiiksi mitä tuleman pitää.

Siinä taas kuuliainen oranssi lauma, tällä kertaa treeneissä oli enemmistö naisia. Pyörän selässä meidän maratonsankari (Joonas), joka oli juossut huiman juoksun Bostonissa pari päivää aiemmin. Juoksukertomus on luettavissa täällä.

Alkulämmittelyn aikana kuulostelin kroppaa taas rasittavuuteen asti. Yritin rentoutua ja keskittyä tekniikkaan, mutta aina se sieltä mielestä pyrki ajatus – tuntuuko? missä tuntuu? kipua? Kääk.

Tässä vaiheessa Hanna-Mari (juoksuvalmentaja) näytti meille mitä on seuraavaksi luvassa. Ensin muutama veto erilaisilla tekniikoilla ylämäkeen ja lopuksi kevyt herkku: 20 mäkivetoa niin lujaa kuin lähtee.

Vieläkin jännitin. Apua, pystynkö mä tähän? Mitä jos sattuu? Mitä jos en taas juokse moneen viikkoon tämän jälkeen? Onko tämä riski? Olenko liian aikaisin juoksemassa?

Vastaukset: Pystyin. Ei sattunut. Juoksen. Ei ollut. En ollut.

Juoksu tuntui suorastaan ihanalta sitten kun unohdin ajatella erikseen miltä se tuntuu, siis muuta kuin ihanalta. No okei, ne mäkivedot tuntui myös aika pahaltakin. Mä olen niin onnellinen, että ihan liikutun. Mulla on ollut adidas heimosta hieman syyllinen olo, vaikka kyllä mä tiedän, että mä en voi tälle nyt mitään. Tällaista sattuu eikä loukkaantumisille mitään voi. Olen silti ollut pettynyt itseeni ja olen miettinyt, ovatko valmentajat pettyneitä minuun, kun ovat valinneet minut tähän mukaan enkä ole pystynyt täysipainoisesti osallistumaan treeneihin.

Ihan paras heimo! <3 Treenikavereista saa niin paljon voimaa, inspiraatiota ja iloa. Olen niin iloinen, että saan olla mukana. Olo on etuoikeutettu.

Matkaa mäkivetoineen tuli vajaat 8 kilometriä. Olen ylpeä, iloinen ja onnellinen. Voi sitä endorfiinipöllyä treenin jälkeen. Nyt pari päivää treenin jälkeen jalka on aivan rauhallinen. Ei kipua, ei edes ihmeemmin kireyttä nivusessa/sisäreidessä/lonkankoukistajassa. Jaloissa kuitenkin tuntuu, että olen juossut, mutta ihan sellaista normaalia tuntemusta. Helsinki Half Marathon, täältä mä tulen! Ai että!