Perheenäidin oma aika

Perheenäidin vapaa-ajan käyttö ja harrastaminen tuntuu olevan monelle ratkaisematon yhtälö. Moni on kysynyt minulta, miten ehdin/jaksan/saan aikaiseksi kaiken sen mitä teen. Nykyinen elämäntyyli kaikkinensa on mun elämäntapa ja vaatii saumatonta yhteistyötä miehen kanssa. Mä en tiedä, miten muut saavat itsensä liikkeelle tai aikatauluttavat perheen menot, voin vain kertoa teille sen, miten meillä homma on toiminut. Olemme kokeilleet aika montaa erilaista variaatiota ja tietysti myös vääntäneet siitä, kuinka paljon omaa aikaa voi ottaa. Olen käynyt molemmissa ääripäissä.

Aloitan alusta, eli siitä kun esikoinen syntyi. Mä olen joskus aiemminkin kertonut, että heräsin tähän urheilemiseen ja itsestä huolehtimiseen vasta äidiksi tultuani. Mä en missään tapauksessa halunnut paisua pehmeäksi mammaksi. Se oli mulle jonkinlainen kauhukuva. Siihen aikaan tuntui olevan automaatio, että raskaaksi tultua kerättiin kehoon runsaasti pehmeyttä, josta ei viitsitty hankkiutua eroon. Nykyään ymmärretään läpäksi se, kun sanotaan raskaana olevalle, että syö kahden edestä. Ei, ei tarvitse.

Esikoisen synnyttyä tein lähes joka päivä pitkän, vähintään tunnin kestävän, kävelylenkin. En tehnyt kävelylenkkejä farkuissa kaupungilla näyteikkunoita katsellen, vaan vedin tuulipuvun päälle ja lenkkarit jalkaan ja lähdin metsään. Muistan vieläkin, miten huono kunto mulla aluksi. Rattaita työnnellessä yhdessä ylämäessä syke oli 170 iskua minuutissa! No okei, mäki oli pitkä ja jyrkähkö, mutta kuntokin oli huono. Siinä mäessä mittasin aina oman kuntoni ja äkkiä se siitä koheni ja sykkeet muuttuivat maltillisemmiksi. Kävelyllä kohotin peruskuntoni ja sen jälkeen siirryin vähitellen juoksemaan. Tässä vaiheessa en vielä hurahtanut pahasti juoksuun. 

Keskimmäistä odottaessani aloitin kuntosalitreenit ensimmäistä kertaa elämässäni ja jatkoin lyhyehköjen juoksulenkkien juoksemista (6-8 km). Raskauden puolivälin jälkeen heitin hanskat tiskiin ja heittäydyin lekottelemaan. Mulla oli tosi pahoja liitoskipuja ja sen vuoksi pelkät kävelylenkit tekivät kipeää.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä hurahdin totaalisesti liikkumiseen. Tuolloin tajusin, että jos haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, sen eteen täytyy tehdä töitä. Heräsin siihen, että vaikka olin vasta 24-vuotias, kroppa ei pysy itsekseen hyvässä kunnossa. Aiemmin en ollut edes tainnut miettiä koko asiaa suuremmin. Raskausaikana painoni nousi yhteensä noin 16 kiloa, näin kävi jokaisessa raskaudessani. Lähtöpainoni oli tuolloin aika alhainen, joten painonnousu oli juuri sopivaa. Lähtöpainoksi on neuvolassa aina kirjattu 54-55 kg. (Nykyään painoni on toisella kymmenluvulla pysyvästi.)

Palauduin synnytyksestä jälleen kävelemällä pitkiä kävelylenkkejä, nyt rattaissa oli kaksi lasta työnnettävänä (2-vuotias ja vastasyntynyt). Päällä oli edelleen sama kulahtanut Haltin tuulipuku. Perkkaa-Vermo-Mäkkylä-Leppävaara-akseli tuli hyvinkin tutuksi. En ole koskaan uskaltanut kovin pian synnytyksen jälkeen ruveta juoksemaan, koska olin kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita heikoista lantionpohjalihaksista ja siitä mitä tuhoa se voi saada aikaan. Olen aina odottanut useamman kuukauden ennen ensimmäisiä juoksuaskeleita. Siihen asti olen kävellyt ja vahvistanut lantionpohjalihaksia.

Puolen vuoden päästä synnytyksestä liityin Elixiaan ja aloitin juoksutreenit. Päätin tuolloin, että juoksen vuonna 2006 ensimmäisen puolimaratonin. Ilmoittauduin Helsinki City Runille ja rupesin noudattamaan äidiltä saatua puolimaratontreeniohjelmaa. Aloitin juoksutreenit helmikuussa ja toukokuun alussa juoksin ensimmäisen puolimaratonin (aika 2 h 3 min). Tuohon väliin mahtui elämäni ensimmäinen 1,5 tunnin lenkki, ensimmäinen 10 kilometrin lenkki ja monta juhlavaa hetkeä, jolloin huomasin taas ylittäneeni itseni. Rakastuin pitkiin lenkkeihin ja huomasin urheilun positiiviset vaikutukset arjen jaksamisessa. Voin vilpittömästi sanoa, että kuntosalijäsenyyden hommaaminen on ollut paras sijoitukseni. Ennen salijäsenyyttä ja urheiluun hurahtamista olin iltaisin usein väsynyt, kiukkuinen ja turhautunut. Tuolloin mies kehoitti mua lähtemään johonkin, mutta en osannut oikein lähteä mihinkään. “Kenen kanssa? Mihin? Mitä tekemään?” Kuntosalijäsenyyden hommaamisen jälkeen mulla oli aina paikka, mihin mennä selvittämään päätä ja purkamaan päivän turhautumiset ulos kropasta. Sitä treenaaminen on mulle edelleenkin. Se on mun mielenterveyslääkitys.

Säännöllistä treenaamista jatkui pitkälle kevääseen 2007, jolloin olin taas raskaana ja synnytys rupesi lähestymään.

Kotiäitiaikoina ja opiskeluaikoina treenaaminen ei lohkaissut kovin isoa osaa perheen arjesta, koska usein lähdin treenaamaan vasta kun lapset olivat menossa nukkumaan. Tuolloin koin olevani oikeutettu vapaa-aikaani pitkän, välillä jopa 12 tunnin kotiäitityöpäivän jälkeen. Pitkät lenkit tein viikonloppuisin.

Kolmannen lapsen syntymän jälkeen tarvitsin enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ennen. Alku oli haastavaa, koska lapset sairastelivat paljon ja mulla alkoi pääkopassa iso myllerrys. Urheilin tuolloinkin, mutta harrastin aamu kuuden lenkkejä ja käytin vapaa-aikaani myös laulamalla kuorossa. Kuoroharrastuksen vuoksi treenasin aamuisin ja viikonloppuisin, koska kaksi arki-iltaa meni kuorossa. Kuoroharrastus oli aikaavievää ja sitovaa. Lauloin reilun vuoden ja sitten lopetin, koska noin sitova harrastus ei sopinut elämäntilanteeseeni.

Kuva: Seppo Solmela

Varsinaiset vapaa-ajan käyttöön liittyvät haasteet alkoivat vasta sitten kun siirryin takaisin työelämään. Opiskeluaikana aikataulut olivat vähän väljemmät. Koulu saattoi loppua aiemmin, jolloin ehdin treenaamaan ennen kun lapset pitivät hakea päiväkodista. Työssä ollessa päivä mulla ja miehellä olivat yhtä pitkät työpäivät. Aikataulu oli huomattavasti tiukempi ja iltaisin piti ehtiä tekemään hirveä määrä asioita ja lisäksi työpäivän jälkeen oli aina ihan puhki. Ratkaisuna juoksin taas aamuisin ja kävin salilla viikonloppuisin.

Jossakin vaiheessa tuohonkin arkeen tottui. Rupesin käymään arki-iltoinakin salilla. Mulla lähti sitten treenaaminen vähän lapasesta. Saatoin käydä kolmena iltana salilla ja siihen vielä lenkit päälle. Sitten piti taas löytää kohtuus ja tasa-arvo tähän.

Nyt olemme mielestäni löytäneet parhaan mahdollisen tavan ajankäyttöön ja harrastamiseen. Lapset ovat toki jo aika isoja ja arki on monin eri tavoin paljon helpompaa, mutta silti. Aerobiset treenit teen pääasiassa työmatkoina ja lisäksi pitkän lenkin viikonloppuisin. Salitreenit teemme yhdessä miehen kanssa, jolloin lähdemme koko perhe salille. Lapset puuhastelevat meidän treenin ajan lapsiparkissa, jossa he viihtyvät onneksi tosi hyvin. Ex-tempore arki-iltalenkkejä teemme vuorotellen ja sovitellen, nämä yleensä lasten nukkumaanmenon jälkeen. En muista milloin viimeksi meidän olisi pitänyt kinastella treeniajoista.

Miten muu elämä sitten? Olen tiputtanut rimaa monessakin asiassa. Joku sanoisi luovuttamiseksi, mutta mielestäni se on elämästä nauttimista. Enää en nipota niin paljoa, vaan keskityn vähän tärkeämpiin juttuihin. Toivottavasti. Tähän on ollut opetteleminen. Kotiäitiaikoina koti oli aina ja koko ajan siisti ja vaatteet olivat silitettyinä kaapeissa, kodin sisutus mietittyä… Nykyää
n asiat eivät ole ihan näin. 😉 Silittämisestä luovuin jo aikaa sitten ja kotia en siivoa enää suurennuslasin kanssa. Aika ajoin hajoilen tähän nykyiseen suurpiirteisyyteeni, mutta silloin yritän muistuttaa itselleni, että elämä on paljon hauskempaa, kun ei tarvitse koko ajan stressata kaikesta. Paketti pysyy kuitenkin kasassa näinkin.

Vastasiko tämä kysymyksiinne tai kiinnostiko tämä yhtään? Kysykää ihmeessä lisää, jos heräsi kysymyksiä.