Neljä vuotta sitten klo 01.09 syntyi kolmas tyttäremme. Lapsivedet olivat menneet jo lähes kaksi vuorokautta aikaisemmin. Toiveeni luonnonmukaisesta vesisynnytyksestä oli kariutunut jo vuorokausi aiemmin. En kuitenkaan ollut pettynyt. Synnytys oli hyvä, vaikka minusta lähti monenlaista letkua, joista suoniini virtasi oksitosiinia, antibioottia ja suolaliuosta. Näiden lisäksi minussa oli kiinni kaksi sydänäänianturia. En siis päässyt juurikaan liikkumaan, mutta liikuin kahden neliömetrin alueella sen minkä pystyin. En saanut luonnonmukaista synnytystä, mutta sain karmeista repivistä kivuista huolimatta tunnelmaltaan kauniin synnytyksen.
Lainaus synnytyskertomuksesta:
“Kätilö hääräilee ja laittelee ponnistuspaikkaa valmiiksi. Nyt jännittää. Sanon miehelle, että mä ponnistan vauvan ulos vaikka silkalla tahdonvoimalla. Nyt on valmista. Minut autetaan jakkaran päälle ja mies asettuu mun taakse ja ottaa minusta turvallisen ja tiukan otteen. Kätilö pyytää mua ensin harjoittelemaan kerran, että näkee löytyykö oikea ponnistussuunta. ”Joo, älä enempää. Odota, että soitan toisen kätilön paikalle.” Toinen kätilö tulee heti. Hymyilen. Kohta se on ohi. ”Seuraavalla supistuksella saat ponnistaa ihan kunnolla.” Supistus tulee ja minä ponnistan. Kohta kätilö sanoo ”älä enempää, pää on jo syntynyt”. En meinaa uskoa. Näin helposti? ”Nyt, ponnista vielä.” Ja sieltä se pikkuruinen kinainen tyttö sitten lumpsahti kokonaan ulos. Yhdellä supistuksella! Vauvan synnyttyä rupesimme kaikki spontaanisti nauramaan. Ei se voinut olla noin helppoa! Saan vauvan heti syliini. Onnen ja rakkauden tunteet läikkyivät ihan yli. Nyt se on ohi! Meillä on kolmas tyttö, niin tuttu heti! Ihastelimme vauvaa yhdessä miehen pitäessä minua edelleenkin tiukassa syleilyssä.”Voi että. Eilen illalla fiilistelin neljän vuoden takaisia tunnelmia katsomalla kuvia. Aika menee kamalan nopeasti. Ajan kulumisen tajuttuaan tulee jotenkin pelottava olo siitä, että onko tehnyt jotakin väärin. Turha sitä on oikeastaan enää murehtia, kunhan nyt yrittäisi parhaansa mukaan toimia oikein. Tällaisina hetkinä tajuaa voimakkaammin sen minkälaisia aarteita meidän tytöt ovat. Kaikista rakkaimmat.
Esikoinen oli taas niin iso tyttö kun palasi kotiin, mutta toisaalta niin pieni, kun halusi käpertyä vähän väliä syliin. Raastavaa, että hänet pitäisi taas toimittaa hoitopaikkaan. En kestä olla tytöstäni erossa. Enää viikko, onneksi.
Nyt menen herättelemään synttärisankarin ja muut sankarit. Pitäisi nopeasti pakata myös esikoiselle vaatetta mukaan ja antaa aamupalaa. Ulkona on ihan syksy, vettä sataa. Ei huvittaisi lähteä pyöräilemään.
Tuli tippa linssiin. Ja entisestään kova vauvakuume vain paheni. Argh! 🙂
Kiitos kaunis!
Ihanasti olet synnytyksestä kirjoittanut ylös!
<3
Katri: <3
Suvi: Kiitos! Koko synnytyskertomus on moooonta sivua pitkä ja hyvin yksityiskohtainen. Melkein meinasin postata sen kokonaan tänne, mutta ehkä se olis ollut vähän liikaa ohi aiheen ja muutenkin liikaa.