Tänään oli taas odotettu päivä, nimittäin heimotreenipäivä. Tänään oli avoimet treenit, joihin tänään osallistui meidän heimolaisten lisäksi muutaman rohkea sadetta pelkäämätön treenaaja. Mulla ei ollut etukäteen käsitystä minkälaista treeniä tänään oli luvassa, mutta tiesin, että mun jalat olivat saaneet ihan kivasti kyytiä Naisten Kympin jälkeen. Mä nimittäin juoksin heti maanantaiaamuna töihin, tein maanantaina salilla jalkatreenin ja oon pyöräillyt työmatkoja. Parempi vaan, ettei etukäteen tiedä mitä tehdään, ettei ole mitään ennakkoasennetta tulevaa treeniä kohtaan.
Tänään luvassa oli alkuverryttelyn jälkeen kolme kahden kilometrin vetoa. Vedot piti juosta noin puoli minuuttia kovempaa kuin puolimaratonin tavoitevauhti. Bongasin vetokaverikseni kovan juoksijan Ellan, jonka kanssa nopeasti summattiin, että sopiva vauhti meille on 4’30 min/km. Olimme molemmat vähän epäileväisiä miten homma sujuu, mutta lähdimme taipaleelle ja pidimme vauhtia yllä.
Ensimmäinen kierros meni reippaasti alle tavoitteen, eli 4’17 min/km ja seuraavat kaksi vähän alle 4’30 min/km. Eihän se mitään nautintoa ollut, pakko tunnustaa. Varsinkin toisen kierroksen jälkeen tuntui, että pitkä sylki lentää, mutta ei ihan. Puklailijan titteli on annettu yksinoikeudella Tuijalle. 😀
Ilman vetoapua en olisi tuohon pystynyt, mutta onneksi oli Ella. Mietimme juostessa, että voisimme juosta puolikkaan yhtä matkaa, kun askelfrekvenssi ja vauhti natsaa. Me siis pystyttiin jopa puhumaan juostessa. Joonas kuittasi tästä heti ja sanoi, että juoskaa niin kovaa, ettette puhu. 😀
Ja mehän juostiin. Kas näin.
Heimon gasellit juoksivat suloisesti. 😀
Heimo on paras juttu, mikä mulle on pitkään aikaan tapahtunut ja se loppuu ensi lauantaina Helsinki Half Marathoniin. Nyyh. Mitä heimon jälkeen? Jokin uusi tavoite on pakko asettaa ja toivottavasti yhteys ihaniin heimolaisiin säilyy. Loistavaa porukkaa. 🙂 Puss.
Kuvat: adidas / Pasi Salminen