Onnistunut juoksu

Mä juoksin eilen puolimaratonin hyvällä fiiliksellä alusta loppuun ja pääsin maaliin ehjänä ja kivuttomana. Näin voisi tiivistää koko 21,1 kilometrin juoksun. Ajattelin kuitenkin purkaa fiiliksiä vähän monisanaisemmin, koska olen aika fiiliksissäni, varsinkin näin jälkikäteen.

Eilen aamulla heräsin hyvissä ajoin syömään aamupalaa. Aamulla en jännittänyt yhtään. Juoksua enemmän mua jännitti ehdinkö järjestellä lasten kanssa kodin ennen kun pitää lähteä kohti Olympistadionia. Yhtäkkiä ennen lounasta iski jännitys. Kellokin tikitti sen verran, että ei ollut enää kauheasti aikaa tankata nesteitä tai muutakaan. Vedin lounaaksi ison satsin puuroa ja smoothieta. En pystynyt enää keskittymään lasten hervottomaan häseltämiseen, vaan halusin ruveta keskittymään kisaan. Puin kamat päälle ja pakkailin samalla saunakamat iltaa varten. Lopulta singahdin bussiin.

Stadionin portailla mua odotti Maru, joka oli juoksemassa ensimmäistä puolikastaan. Piti viedä kamat säilytykseen, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli hirveä pähkäily missä vaatteissa nyt olisi järkevää juoksta, koska ilma oli yllättävän lämmin. En jaksanut enää ruveta säätämään, vaan lähdin aika raskaassa varustuksessa. Mulla oli päällä pitkähihainen ohut juoksutakki (alla pelkkä toppi), 2XU:n pitkät trikoot ja vielä säärystimet. Ajattelin, että on sitä helteelläkin juostu. MItä sitten, jos on kuuma.

Meillä oli aikomuksena lämmitellä ja venytellä hyvin, mutta ne jäi aika puolittaisiksi, koska piti fiilistellä ja jakaa kuulumisia. Lähtöalueella oli vanha tuttu juoksijakaverini Anna, hänellä on kohta täysi matka edessä Tukholmassa. Kaikki me kolme olimme eri lähtöryhmissä, joten jokaisella oli tiedossa yksinäinen juoksu. Kävelimme lähtöalueelle ihan viimetipassa. Vartija bongasi mun oranssin numerolapun ja sanoi, että sun kannattaisi vähitellen mennä tuonne viivan tuntumaan, kohta on lähtö. Sinne mä sit lähdin. Sykkeet alkoi nousta. Pompin ja venyttelin hätäiseen kriittisimmät paikat ja aloin keskittymään. Laitoin luurit korville ja musat soimaan. Kohta mennään.

Sitten tuli lähtö ja lähdin hölkkäämään muiden mukana. Tässä vaiheessa tajusin, että olin unohtanut laskea kilometrivauhdin. En muistanut yhtään mitä vauhtia pitäisi juosta mihinkin tavoiteaikaan nähden. Yritin siinä pehmeillä aivoilla tehdä jotakin laskutoimitusta. Ajattelin, että jos pystyn juosta koko matkan 5’15 – 5’30 min/km, niin voisi olla ihan jees. Samalla kuitenkin kelailin, että tärkeintä olisi, että juoksu tuntuisi hyvältä, pääsisin maaliin asti, enkä rikkoisi paikkoja. Hölköttelin ja mietin, että kylläpä on kiva juosta. Tuli mieleen viime kesän alun pitkikset ja ajattelin, että nyt ollaan sunnuntailenkillä, ei paineita. Silti vilkuilin kelloa ja vauhtia vähän väliä. Vauhti meinasi koko ajan hiipua, vaikka jaloissa ei ollut mitään ihmeellisiä tuntemuksia. Mun piti oikein repiä itsestäni sitä vauhtia irti. Jos mulla ei olisi ollut sykemittaria mukana, niin olisin varmaan löntystänyt 7’00 min/km vauhtia. Vähän väliä huomasin, että taas hiipuu – juokse, juokse! Ei ole juoksukuntoa vielä, ei. Eikä ihme, eihän tässä olla hirveästi vielä juostukaan.

Kolmen kilsan kohdalla heitin femmat Stubbin kanssa. 🙂 Reitti oli aika kiva, vaikkakin jotenkin yllättävän mäkinen. Olin ollut siinä muistossa, että HCR:n reitti on helppo. Ei se siltä ainakaan tuntunut. Reitti oli kyllä muuten mukava, tykkäsin siitä metsäpätkästä ja pehmeästä alustasta. Metsäpätkän lopulla bongasin juoksuvalmentaja-Erlingin ja huusin mooooi! Nautin juoksusta kaikesta siitä vauhtiin piiskaamisesta huolimatta. Pikku-Huopalahdessa bongasin reitin varrelta Monnan ja Tuukan, ihana oli nähdä tuttuja kasvoja. Monna räpsi kuvia ja Tuukka huusi, että hyvältä näyttää. 🙂 Mä en musan pauhaukselta kuullut juuri mitään, mutta nostin peukut pystyyn. Pikku-Huopalahden kierroksen jälkeen mietin, että tässähän ollaan jo ihan loppusuoralla eikä vieläkään tunnu kipua missään ja jalatkin vielä jaksaa. Yritin kiihdyttää vauhtia ja sitten tulikin ärsyttävä nousu. Juuri siinä mäkeä tahkoessani bongasin ystäväpariskunnan. Ihana oli nähdä heidät siellä kannustamassa! 🙂 Muistin ennestään, että HCR:n reitin loppu on ihan pyllystä, se stadionille nousu oli kyllä hirveätä tervanjuontia ja moni näytti hoippuvan siinä pelottavasti. Ajattelin, että ihan sama mä himmaan nyt. Alamäessä stadionille lasketellessa pistin taas toisen vaihteen silmään ja vika kilsa taisi ollakin reissun nopein.

Heti  maaliin päästyäni olin vähän pettynyt aikaan (1:54), koska samalla tajusin, että olisin pystynyt parempaankin, mutta enhän mä sitä voinut tietää ennen kuin juoksun jälkeen. Vähän ajan päästä tuli kuitenkin tyytyväisyys, että hyvinhän se meni ja tästä lähdetään hiomaan juoksukuntoa paremmaksi. Lähdin hakemaan mitalit ja lahjuseväät ja samantien kävelin sinne kohtaan, mistä juoksijat sukeltavat stadionille. Ajattelin, että Maru tulee ihan just enkä ehdi vaihtaa lämmintä päälle. Odottelin ja yritin skannata väsyneillä silmillä (ilman rillejä) vaaleansinistä paitaa juoksijoiden joukosta. Näin parit tosi pahasit voipuneet juoksijat. Yksi uuvahti siihen stadionin nurkalle ja lähti ambulanssiin. Siitä olisi ollut enää puolikas pätkä rataa jäljellä, eli ei käytännössä mitään, mutta voimat olivat loppuneet. Ohi juoksi kevyellä askeleella ihmisiä ja osa ihan viimeisillä voimilla. Kohta tuli Maru! Voi että mä olin ylpeä hänestä! Ilmeestä näki, että jalkoihin sattuu ja aikakin kertoi, että matkalla oli ollut ongelmia. Huusin perään, että tule tavarasäilytyksen luo. Olin itse jo ihan kylmissäni ja juoksin hakemaan kamat. Puin onnellisena tuulihousut ja fleecen päälle.

Oon niin ylpeä mun gasellista! 🙂

Marun juoksun viimeiset viisi kilometriä olivat olleet yhtä tuskien taivalta. Polvet eivät kestäneet reissua, mutta silti hän oli onnellinen maaliintulosta ja ensimmäisestä puolimaratonista. Ja minä ylpeä juoksijaystävästäni! Annakin tuli jakamaan kuulumisia tavarasäilytyksen luo omasta juoksustaan. Hänellä oli mennyt tosi hyvin ja hän oikein kupli iloa ja onnea! 🙂 On tämä ihana harrastus. 

Illaksi menimme Marun perheen luo saunomaan ja fiilistelemään. 🙂 Hyvä mieli!

Seuraavaksi heimon päätavoite Helsinki Half Marathon ja sitten voisi jo ilmoittautua kokonaiselle maratonille. Vielä kun saisi päätettyä mikä se on.

Oliko joku teistä juoksemassa? Miten meni?