Juoksuoivalluksia

Tänään juoksin pitkästä aikaa arki-iltana pitkän lenkin. Ei huvittanut yhtään mennä salille ja kahden (!) totaalisen lepopäivän jälkeen kroppa tarvitsi jo jotakin liikehdintää. Ihmettelin noina kahtena päivänä miksi olen niin armottoman väsynyt. Illalla oli pakko nukkua päiväunet, tai jopa kahdet ja silti vain oli unelias olo. Jotain puuttui – se jokapäiväinen hikoilu. Minusta ei enää olisi kulkemaan työmatkoja bussilla tai autolla. Niistä tulee tunkkainen olo. Olen edelleenkin sitä mieltä, että työmatkaurheilu on etuoikeus. Tänä aamuna oli jälleen niin kaunista. Jos ei taas olisi ollut niin kiire, olisin pysähtynyt kuvaamaan sitä upeaa aamuaurinkoa, joka siivilöityi matalalta puiden oksiston ja sumun lävitse tehden pitkät varjot asfalttiin. Ei voi olla hymyilemättä. Tänään on ollut upea päivä kaikin puolin muutenkin eilisen raskaan päivän jälkeen.

Mua yritettiin tänään houkutella kahdelle eri ryhmäliikuntatunnille, mutta arki-iltana on sula mahdottomuus saada itsensä järjestettyä työpäivän päätteeksi jollekin pompputunnille ennen kuutta. Ei vaan onnistu. Viideltä kun läähättää jalat hapoilla päiväkodin pihalla pyörän kanssa ja siitä pitäisi liikutella itsensä hellan ääreen ja muonitettua koko porukka, niin äkkiä kello on seisemän, kun on mahdollisuus liueta treenaamaan. Lasten salin lapsiparkkiin roudaaminen alkaa olla jo niin lahjontapainotteista, että olemme joutuneet treenata eri aikoihin. Paras aikatauluista riippumaton laji on juoksu. Juoksu on paras laji muutenkin ja erityisesti näin kauniina iltana. Sain taas huijattua isosiskon mukaan, jälleen lupasin ainakin kolme kilometriä lyhyemmän lenkin, mutta ei siinä auta, jos on huono suunnistamaan, niin eksymisestä napsahti ne ylimääräiset kilometrit, tai ainakin yksi. 😀 Sisko puhui lähtiessä 1,5 tunnin lenkistä, mutta mulla oli koko ajan kahden tunnin lenkki mielessä. Reilu peli juoksuttaa työstä väsynyttä siskoa ympäri pääkaupunkiseutua. 😀

Lenkki oli ihana! Juostiin tosi rauhassa, kuuden minuutin kilometrivauhtia. Ilta oli niin kaunis, että pysähdeltiin moneen otteeseen ottamaan kuvia.

Taas tuli todettua, että juoksu on mun laji. Saan juoksusta parhaat kiksit, ehdottomasti. Juokseminen on nyt vihdoinkin tässä vaiheessa kautta alkanut sujua. Mietin tuossa lenkin aikana, mikä tästä kaudesta on tehnyt näin takkuisen. Selityksiksi löysin kenkäkokeilut ja niiden aiheuttamat penikkavaivat. Tänään oivalsin, että mun askellus on muuttunut. Kenkäkokeiluista on ollut se hyöty, että olen oppinut askeltamaan päkiällä. En enää täräytä kantapään kautta. Ja daa, toki mun penikat tai pohkeet on ollut tästä syystä paljon kovemmalla rasituksella! Nyt alkaa palaset loksahdella kohdalleen. Olen löytänyt itselleni sopivat kengät, olen osannut korjata askelluksen paremmaksi ihan vahingossa ja lisäksi olen löytänyt kompressiotuotteet, jotka auttaa palautumisessa ja tekee jotain taikatemppuja lenkin aikana, josta johtuen pohkeet ovat pysyneet ennätyshyvinä ennätyspitkään. Aivan loistavaa!

Mun juoksuitseluottamus alkaa olla jo ihan hyvä. Midnight Run toi tosi paljon itseluottamusta lisää. Se oli valehtelematta elämäni siistein juoksu, vaikka ennen vannoin pitkien lenkkien jälkeisen euforian nimeen. Pikkusiskon kanssa juostu 30 km lenkki oli myös yksi merkittävä etappi ja tänään tuli huomattua, että 20 kilometriä tuntuu lyhyeltä matkalta. Kunto on oikeasti jo hyvä. Otimme viimeisellä kilometrillä 40 sekunnin vauhdin kiristyksen. Olisin jaksanut juosta tuotakin vauhtia vielä pitkään, mutta 20 kilometriä tuli täyteen ja siskoa kyllästytti jo juokseminen. Alan olla aika luottavainen maratonin suhteen ja uskoa siihen, että asettamani tavoite toteutuu. Aikomuksena on juosta maraton alle neljään tuntiin. Tällä kertaa uskon itseeni. Juoksu nimittäin on niin paljon päästä kiinni.

Juoksuhurmoksessa oleva bloggaaja kuittaa ja kaatuu sänkyyn. Öitä ja ihania lenkkejä!