Mami Go Go -blogin Minttu pisti ilmoille julkisuuteen asti levinneen haasteen, jossa kannustetaan äitejä olemaan ylpeitä omista vartaloistaan. Kaikki ovat varmasti tästä ilmiöstä jo kuulleet.
Tämä haaste herätti minussa monenlaisia tunteita. Aihe on tärkeä ja kaikki haasteeseen tarttuneet naiset ovat upeita. On tärkeää hyväksyä itsensä, viihtyä omassa vartalossaan ja kantaa vartalonsa ylpeydellä.
Itseäni raskaudet ovat kohdelleet aika lempeällä kädellä. Vartalostani ei välttämättä voi arvata, että olen kehossani kantanut neljä raskautta. Olen synnyttänyt kolme elävää lasta ja kaksi pilven reunalle lentänyttä. Ensimmäinen raskauteni päättyi ennenaikaisesti ja viimeisin raskaus alkoi kaksosraskautena, mutta kuopuksen kaveri ei jaksanut 12 viikkoa pidemmälle.
Ensin mietin, että tämä haaste ei todellakaan kuulu minulle, koska raskaudet eivät ole runnelleet kroppaani. Olin jo hetken vähän kiukkuinen, että enkö ole yhtä arvokas äiti ilman raskausarpia? Tajusin kuitenkin, että haaste on ihan kaikille. Mielestäni myös niille, jotka eivät ole äitejä. Kaikkien naisten tulisi viihtyä omissa nahoissaan ja olla ylpeitä itsestään sellaisena kuin ovat.
Keskimmäisen odotus ihan loppusuoralla
Olen nyt 32-vuotias ja vasta nyt alan hyväksyä ulkoisen itseni sellaisena kuin se on. Viimeisimmästä synnytyksestä on kulunut kohta kuusi vuotta. Vaikka raskaudet eivät runnelleet vartaloani mitenkään kauheasti, niin kyllä se vartalon muuttuminen ja koko se paketti, mitä raskaus ja äidiksi kasvaminen pitää sisällään, on mun mielestä aika kova koulu. Ei ehkä elämän korkeakoulu, mutta ammattitutkinto ainakin.
Kuopuksen raskaus loppusuoralla
Kaikissa raskauksissa paino nousi noin 20 kiloa, mutta lähtöpainoni tuohon aikaan oli säälittävät 52 kiloa. Ensimmäisessä raskaudessa vatsalihakseni repesivät erilleen, siitä johtuu epäsymmetriset vatsalihakset ja vatsalihasten välissä oleva rako (jos tähän on joku kiinnittänyt huomiota), lisäksi napani jäi pysyvästi ulkonevaksi. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen rintani repesivät jokaiseen ilmansuuntaan, kun maidonnousu paisutti rinnat A-kupista käsittämättömään D-kupin kokoon. Imetyksen loputtua jäljelle jäi käytännössä vain nahkaa. Olen turhamainen ihminen ja olen surrut rumia ja olemattomia rintojani. Joskus olen jopa ihan tosissani haaveillut silikoneista, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tutummilta ja normaalimmilta nämä läpyskät tuntuvat. Ne ovat kuitenkin mun ihan omat ja niillä on imetetty yhteensä 3 vuotta ja 5 kuukautta.
Minun tämänhetkinen vartalo on tässä blogissa nähty useaan kertaan, eikä sellaisten kuvien julkaisemisessa ole mitään uutisarvoa. Jos raskauden jättämiä merkkejä haluaisin näyttää, pitäisi kuvata rintani enkä sitä aio tehdä. Mietin, että laittaisin kuvia, joissa en ole jännittänyt yhtäkään lihasta, mutta jätän nekin nyt julkaisematta.
Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herätti? Mari Kasvi laittoi vireille fitmom-haasteen, eli haasteen naisille, jotka ovat synnytyksen jälkeen timmissä kunnossa. En halua ottaa tämän terävämmin kantaa kumpaankaan aiheeseen. Kertokaa te mitä mieltä olette.
Nostan hattua jokaiselle, joka on oman kuvansa beautiful body-haasteeseen laittanut. Arpineen kaikkineen. Sairaalloinen ylipaino ja ongelmasyöminen on toinen juttu, mutta raskaus muuttaa ja sen ehkä jopa kuuluukin näkyä kropassa, tavalla tai toisella. Toisilla vähemmän, toisilla enemmän.
Tämä Mari Kasvin haaste sitten…no, ensinnäkin kannattais opetella kirjoittamaan 😉 oli aika tönkköä tekstiä yhdyssanavirheineen, välimerkkien puuttumisineen ja usein toistuvine termeineen. Timmi timmi timmi timmi. Ei oikein vakuuta, ja ehkä jopa vie pohjaa tältä alkuperäiseltä haasteelta. Jokainen tekee kropalleen mitä tahtoo, mutta ehkä sen haasteen olis voinu tuoda esille hiukan myöhemmin ja eri valossa, esim. miten olette treenanneet synnytyksen jälkeen, miten ehditte liikkumaan, miten pian tuli tuloksia jne.
Terveisin nimimerkki “en ole synnyttänyt, en ole raskaana, olen normaalipainoinen kolmekymppinen enkä tässäkään kunnossa ihan heti laittaisi haasteen mukaisia kuvia nettiin, siksi nostankin hattua kaikille jotka laittavat”
Samaa mieltä tuosta ensimmäisestä kappaleesta. Epäterveellisyyttä en silti ymmärrä enkä jollakin tavalla myöskään hyväksy, mutta silti, jokaisen vartalo on kaunis.
Tämä toinen haaste oli tavallaan tarpeeton, mutta ymmärrän tuon fiiliksen, joka hänelle on tuosta haasteesta tullut, koska itsekin tunnistan samoja fiiliksiä.
Kauniit kuvat! 🙂 Mielestäni tämä haaste kuului nimenomaan kaikille. Niille, joiden kroppaan raskaus on jättänyt paljon jälkiä ja niille, joihin ei niin paljon. Juurikin näyttämään, että kaikki tässä ollaan saman arvoisia, kropasta huolimatta. En siksi ymmärrä tuota “vastahaastetta”. Ei tässä mitään vastakkainasettelua haettukaan, käsitin tuon haasteen ihan kaikenlaisia naisia koskevaksi.
Kiitos ja kiva kun kommentoit pitkästä aikaa! 🙂
Samaa mieltä sun kanssa tuosta vastahaasteesta. Vastakkainasettelu on aika turhaa.
Ihania kuvia sinusta 🙂
Minä olen katsonut haasteen kuvia iloiten, ihan mahtavaa kun niin erilaiset äidit ja naiset uskaltavat olla sitä mitä ovat. Ja ennen kaikkea haluavat hyväksyä itsensä. Jokainen on kaunis, kun vain osaa katsoa. Ja itsensä hyväksymällä on niin paljon helpompi elää.
Sitten, tottakai, naiset itse pilaavat kaiken hyvän. En viittaa sinuun vaan tähän fitneshaasteeseen. Kun vaan katsoisi omaa napaansa pidemmälle niin ehkä näkisi, ettei tässä ole kyse mistään, “mutta kun MINÄ olenkin hoikka ja kuntoillut ja mulla on timmi vartalo niin miksi minä en saa olla tällainen?” Nimenomaan kun jokainen saa olla sellainen kuin on, miksi kaikesta pitää tehdä kilpailu? Miksi se, että joku hyväksyy itsensä vähän muhkumpana, onkin jollekin toiselle uhka? Miksi naisten pitää pilata kaikki hyvä vastakkainasettelulla? Sen sijaan kun voisimme vain kaikki kannustaa toisiamme ja olla tyytyväisiä itseemme. Mutta ei.
Tämä oli niin ihana ja iloinen ylistys naisille, kaikenlaisille. Voi kun se olisi saanut pysyä sellaisena.
Minäkin katsoin haasteen kuvia ihaillen ja luin tarinoita välillä kyynelsilmin.
Naiset, ja varsinkin äidit, ovat niin kovia syyllistymään ja vertailemaan itseään muihin. Siitä varmasti tämäkin vastahaaste sai alkunsa. Halutaan hyväksyntää.
Nimenomaan toistemme kannustamista ja hyväksymistä tässä tarvittaisiin, ei vastakkainasettelua!
Ihmettelen, että miksi Marin piti tehdä oma haaste “fitmom” -tyypeille… Koska MINUN mielestänihän tuo beautiful body -haaste oli tarkoitettu kaikille naisille! Myös niille fitnaisille… Jotenkin vaikuttaa enemminkin joltain huomionhaku yritykseltä, kun blogiinsa oli kirjoittanut kuinka media oli jo hänen luomaan haasteeseensa tarttunut.. Tiiä häntä sitten, mutta hämmästelen suuresti miksi eivät fitit ja fatit voinu osallistua samaan haasteeseen.
Niin minäkin haasteen ymmärsin, että se koskee ihan kaikkia naisia.
Kukapa nainen ei haluaisi olla kaunis ja timmissä kunnossa, niin ennen raskautta/synnytystä kuin sen jälkeenkin. Omat geenit ja elämänkokemukset sekä urheilu tai urheilematon tausta vaikuttavat asiaan aika ratkaisevasti. Näissä haasteissa naisia kannustetaan olemaan ylpeitä omasta vartalostaan ja esittelemään sitä sellaisena kuin se on, ja varsinkin jälkimmäisessä erityisesti, jos on ns. “hyvä kroppa”. Mikäs siinä; vaikken ole paljastelun kannalla erityisesti, en kuitenkaan näe mitään järkeä myöskään oman kauneuden piilottamisessa. Halusin kuitenkin tuoda tähän keskusteluun mukaan sen näkökohdan, että lapset, jotka kohduissamme kasvavat ovat myös hyvin erilaisia, kuten kantajansakin, ja joku lapsi voi “runnella” äitinsä vartalon raskaudessa pahemmin kuin toinen. Toiset raskaudet ovat haasteellisempia. Ei siis arvioida naisia niin kuin he kaikki olisivat käyneet läpi jonkun “perusraskauden”, josta heillä on aivan samanlaiset mahdollisuudet toipua ja joka vaikuttaisi jokaiseen naiseen samalla tavalla. Toisilla on enemmän toivuttavaa kuin toisilla. Itse en laittaisi kuviani kumpaankaan haasteeseen. Synnytys on edelleen kolmen vuoden jälkeen jonkinasteinen trauma, ja koen itseni lähes eri ihmiseksi kuin ennen sitä. En ole ruma, mutta paljon on muuttunut. Tulen välillä vihaiseksi, kun ajattelen “supernaisia”, jotka helposti pullauttavat pikkuiset sopusuhtaiset vauvansa maailmaan, ja muutaman kuukauden jälkeen siitä osallistuvat thriatlonille. Ei olisi missään tapauksessa onnistunut minulta. Toisaalta osaan kuitenkin olla jokseenkin onnellinen niiden puolesta, jotka eivät ole kokeneet raskautta ja synnytystä yhtä suurena vaikeutena ja, jotka jopa uskaltavat ryhtyä tähän tehtävään toistamiseen. Toivoisin tavallaan itsellenikin vielä joskus sellaista rohkeutta.
Minulle tämä haaste ja ne tarinat on avannut silmiä melkolailla. Niin kuin tämä sinunkin kirjoitus. Meillä on niin monenlaisia tarinoita takanamme. Kukaan ei voi toisen ulkonäön tai monen muunkaan määreen perusteella sanoa toisesta oikeastaan mitään.
Halauksia sinulle!
Kiitos! Tosi innostava ja mielenkiintoinen blogi tämä sinun muuten. 🙂
Täytyy sanoa, että kirjoituksestasi paistaa läpi sivistys ja ihanan maanläheinen suhtautuminen treenaamiseen ja ulkonäköön! Oot niin mun idoli: sulla on terveet elämäntavat, mutta samalla hyvin tervehenkinen suhtauminen urheiluun (oikeesti en oo ku pari treeniblogia löytänyt, joissa on samankaltainen lähtökohta). En voi olla kuin onnellinen, että oon löytänyt blogisi: jatka samaan malliin! 🙂
Olipa kivasti sanottu! Kiitos kovasti! 🙂