Elämää maratonin jälkeen

Voi hurmos! Se se päällimmäinen fiilis on nyt. Vaikka heti juoksun jälkeen tuntui, että en ikinä enää juokse maratonia ja ällötti nähdä ihmisiä lenkillä. Tänään on sitten taas ihan toinen ääni kellossa. Odotan innolla (wtf!?), että pikkuvarpaan kynnet irtoaa, että pääsen taas juoksemaan.

Oikean jalan pikkuvarvas juoksun jälkeisenä iltana, varvas on edelleen aika tunnoton. Vasemman jalan pikkuvarvas on musta, muttei noin turvoksissa.

Maratonin jälkeen ajoin siskon perheineen kotiinsa, tulin kotiin ja voin pahoin. Äiti onneksi tuli kohta perässä meille ja pakotti mut syömään makaronilaatikkoa ja suolakurkkuja. Olo parani heti. Saunoin äidin kanssa ja lähdin ystävän luo, jossa tytöt olivat jo yöunillaan. Äiti jäi meille yksinään nukkumaan. (Mies oli koko viikonlopun ystäviensä kanssa vaimojen organisoimalla yllärimökkireissulla.)

Eilen liikuin portaissa näin, samoin tänään aamulla, mutta nyt liikkuminen on paljon sujuvampaa. Sain varattua keskiviikoksi ajan hierojallekin. Ah!

Synnytystä ja maratonia verrataan usein toisiinsa. On niissä paljon yhteneväisiä piirteitä ainakin minun kokemuksieni perusteella. Molemmissa täytyy keskittyä totaalisesti siihen hetkeen ja jaksamiseen. Omalla kohdallani yhteneväistä on myös se, että kummassakaan “toimituksessa” en paljoa puhu. Jos haluaa saada mut hiljaiseksi, niin pitää laittaa mut joko juoksemaan maratonia tai synnyttämään. Muuten mulla juttua riittää rasittavuuteen asti. Yhteistä näillä kahdella asialla on myös se, että molempia kokemuksia täytyy puida moneen kertaan. Nyt voisin loputtomiin muistella juoksua.

Tänään aamulla töihin mennessä ajoin pätkän maratonreittiä ja muistelin fiiliksiä, joita mulla oli siinä kohtaa reittiä (Kuusisaari – Munkkiniemen risteys). Samalla tajusin, että en muista reitin loppuosaa. Ei ole mitään tarkkoja muistikuvia. Muistan vain kannustushuudot ja tutut ihmiset ja osaan ehkä sijoittaa ne kartalla oikeisiin paikkoihin, mutta maisemista mulla ei ole mitään käsitystä, varsinkaan sellaisita paikoista, joissa ei ollut tuttuja kannustamassa. Veli oli ottanut kuvia pahimmilta kilometreiltä enkä mä ollut edes huomannut koko miestä siellä reitin varrella niissä kohdissa, joissa kuvia on otettu.

Sitten juoksukuvia. Kuvat on ottanut veljeni Jaakko ja kaverini Tuukka, suurkiitokset kuvista!

Tässä vaiheessa ollaan juostu alle 10 km.

Geelit kädessä, eli 15 km on vähintään taitettu.

Kuvat tähän asti: Tuukka.

Kuusisaaressa

Mannerheimintietä kohti. Tuskaaaa!

Väkinäiset hymyt siskoille rokkimäkin kulmilla. Matkaa jäljellä korkeintaan kaksi kilometriä.

Äidin pyörän sarvet näkyy kuvassa. Siellä se äiti kannustaa sinnikkäästi. ♥ (Kuvat: Jaakko)

Kuvat: Tuukka

 

Siskokset (Kuva: Jaakko)

Vantaalla uusiksi. Ehkä. Hurahdin. Ei voi mitään.

Oli ihana lukea myös muiden maratonkokemuksia. Tässä ihan älyttömän juoksijan kertomus. Jäbä on tyytymätön 2 h 38 min aikaan. 😀 Sitten toinen ihana urheilija Tickle Your Fancy -blogin Sara, kovakuntoinen pirteä mimmi. Täällä hänen maratonkertomuksensa, hänellekin tämä maraton oli ensimmäinen. Korjaa Sara, jos olin väärässä.