Menin eilen töistä suoraan keskustaan. Kävin pikaisesti ystävän kanssa syömässä, samalla vaihdettiin kuulumiset ja juotiin skumpat.
Sieltä menin suoraan Tuomiokirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresta, joka esitti Bachin h-mollimessun solisteineen ja Suomalaisen Barokkiorkesterin säestämänä.
Olipa ne hyviä! Olen käynyt vain kerran aiemmin kuuntelemassa Cantista, tykkäsin kyllä tuolloinkin, mutta mulla on poikakuoroista vähän nihkeä mielikuva. Mielikuvana on sellainen vuotava ja liian lapsekas soundi, mutta tuo oli upeaa. Oli ihana seurata muutamia taitelijasieluja kuoron riveissä. Muutamista pojista näki, että ne oli niin sisällä siinä musiikissa, kehossa näkyi musiikin pulssi ja kasvoilta laulamisen ilo. <3 Solisteista mun suosikki oli Tuuli Lindeberg, jonka ääni on kuulas, mutta samaan aikaan syvä ja sielukas. Konsertti kesti kaksi tuntia ja tuossa ajassa Bachin sulosävelet pyyhkivät mielestä kaikki arkikiireet ja stressin. Musiikki toimii terapiana aina. En tiedä miten se muilla toimii, mutta mulle se on toiminut tunteidenpurkuvälineenä sellaisina aikoina, jolloin en ole oikein osannut käsitellä tunteita muuten. Oli pitkiä aikoja, jolloin en itkenyt ollenkaan, paitsi konserteissa.
Tässä messusta alttoaaria Agnus Dei.
Nyt olen ihan toisenlaisissa tunnelmissa. Istun autossa, jonka takapenkillä pulputtaa kolme vilkasta tyttöä ja kaiuttimista paukkuu kaupallisten kanavien höpöhöpömusiikki. Olemme matkalla Jyväskylään. Ihan hyvä fiilis, vaikka kasvot ovat turvoksissa ja kropassa turhautunut olo, koska en ole urheillut pariin päivään yhtään (!).
Näihin tunnelmiin, adjö.
