Mitä onnellisuus vaatii?

Luin tänään Eveliina Tistelgrenin postauksen onnellisuudesta. Olen pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia jo pidempään, mutta en ole löytänyt sopivaa lähestymistapaa tuoda asiaa blogiin.

Mitä onnellisuus sinulle merkitsee? Mitkä ovat ne asiat, joiden tulee olla hyvin, että voit sanoa olevasi onnellinen?

Minä olin ennen kova määrittelemään itseäni ulkoisten asioiden kautta. Sitä kautta miltä elämäni näyttää muiden silmissä. Janosin hyväksyntää joka puolelta, blogistakin. Enkä voi väittää, etteikö erityisesti läheisten mielipide vaikuttaisi edelleenkin itseeni.

Halusin näyttää hyvältä. Seurasin vaatetrendejä ja ostelin vaatteita, laukkuja ja kenkiä, joiden ajattelin kohottavan statustani jollakin tavalla. Halusin, että näyttäisin muiden silmissä menestyneeltä ja kärsin ihan kauheasta huijarisyndroomasta. Mulla on aina ollut kunnianhimoa ja olen pyrkinyt menemään elämässäni jatkuvasti eteenpäin. Meninkin, mutten itse uskonut lainkaan itseeni. Pelkäsin, että kaikki jotenkin murenee ja tulee se päivä, jolloin työnantaja ja jopa ystävät näkevät kyvyttömyyteni. Ettei minusta olekaan mihinkään, että olenkin se tyhmä, pohjattoman tylsä ja tavallinen Elina, joka omasta mielestäni olin. Tavallinen olenkin, mutta samaan aikaan ihan erityinen, koska on vain yksi minä.

Meillä täällä Suomessa on tapana lokeroida ihmisiä. On rikkaita tai köyhiä. Akateemisia tai duunareita. Fiksuja tai tyhmiä. Taiteellisia tai insinöörejä. Musikaalisia tai epämusikaalisia. Ahkeria tai laiskoja. Hitaita tai nopeita. Lahjakkaita tai lahjattomia. Ihmisiä arvioidaan ja vertaillaan jo ihan lapsesta pitäen. Vauvojen kehittymistä seurataan taulukoiden mukaan. Päiväkodissa käydään kehityskeskusteluja ja koulussa alkaakin ihan numeroarvioinnit. Jo varhaisessa vaiheessa tiedostetaan erityispiirteet niin hyvässä kuin pahassa. Ideaalitilanteessa erityisyydet osataan huomioida hienosti, eikä “puutteista” tehdä numeroa, vaan lapsi sopeutetaan ryhmään ja löydetään hänelle sopiva tapa työskennellä ja oppia.

Minun itsetunnon haavani tai arpeni liittyy tähän lapsena arvioimiseen. Koulussa en sopinut joukkoon. Olin erilainen. Olin äänekäs ja vilkas, mutta minulla ei ollut koskaan tarkoitus olla paha tai ilkeä. Minun opettajani kuitenkin leimasi minut sellaiseksi. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Kotona minua kannustettiin ja minuun uskottiin, mutta jostakin syystä päätin itsekin määritellä itseni koulusta tulevan palautteen perusteella. Minusta tuli mestari tulkitsemaan ihmisiä ja analysoimaan omaa toimintaani. En ollut koskaan tyytyväinen itseeni, koska mielestäni aihetta sellaiseen ei ollut. Olin huono koulussa, vaikka muut perheessäni napsivat kymppejä jo pelkällä olemisellaan. Tein tästä johtopäätöksen, että olen vain tyhmä ja vääränlainen. Minua nakersi ihan kamalasti se, etten ollut missään erityisen hyvä. Paitsi käsitöissä, mutta koska se ei ollut akateemisella mittarilla oikein mitään, niin sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Aikuisena olen tajunnut, että minun erityislaatuisuuteni taitaa olla jonkin sortin keskittymisvaikeus, jonka kanssa olen nyt aikuisena oppinut elämään. Nykyään ajattelen, että tämä jatkuvasti meteliä pitävä pää ja herkkä mieleni on oikeastaan minun vahvuuteni.

Ennen määrittelin itseäni vahvasti muiden kautta. Syyllistyin helposti toisten tunteista ja koin, että minun täytyy toteuttaa kaikkien muiden toiveet ja odotukset. En edes uskaltanut itse toivoa tai vaatia mitään. Elin muita varten ja muiden toiveiden mukaan, en itseäni varten. En tainnut edes tietää mitä elämältäni halusin tai mitä olisin voinut toivoa.

Terapian kautta ja sieltä saatujen työkalujen avulla olen oppinut elämään elämääni itselleni. Ei muuten ole ollut helppoa. Ihmiset ovat tottuneet odottamaan minulta jotakin, enkä enää ehkä vastaa sitä odotusta. Olen opetellut sanomaan ei ja olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan. Itsensä hyväksyminen kuulostaa sanahelinältä, mutta opin vihdoinkin ajattelemaan itsestäni ihan nätisti. En ole täydellinen, en superlahjakkuus edelleenkään missään, mutta olen ihan riittävä tällaisena. Olen arvokas, vaikka olenkin impulsiivinen ja voimakkaasti tunteva. Minussa, kuten meissä kaikissa, on hyvät ja huonot puolet eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia. Näinkin yksinkertainen asia oli minulle kiven takana – että ihmisessä voi olla samaan aikaan mustan, harmaan ja valkoisen sävyjä. Ei olekaan vain yhtä pääväriä, joka määrittelisi sinut alusta loppuun.

Olen myös oppinut itse määrittelemään omat arvoni ja toimimaan niiden mukaisesti. Toteutan arvojani arkielämässä ja ne näkyvät myös täällä blogissa ja somessa. En tiedä miten se on näkynyt teille tai oletteko kiinnittäneet edes asiaan huomiota? Tein päätöksen, etten laita itsestäni vähäpukeisia tai seksikkäitä kuvia. En enää kalastele tykkäyksiä. En lavasta elämääni kuvaa varten. Elän elämää itselleni enkä blogilleni tai somea varten. (Ja vielä niin, ettei lasten tarvitsisi kamalasti hävetä minua.)

Olen ottanut ohjat käsiini saavuttaakseni oman onnellisuuteni. Jos jatkuvasti odottaa toisilta ihmisiltä jotakin, pettyy ihan varmasti useammin, jos ei odota mitään. Vain minä voin vaikuttaa siihen teenkö asioita, joista juuri minä tykkään. Käytänkö aikaani asioihin, jotka ovat mielestäni tarpeellisia, hauskoja, hyödyllisiä tai kertakaikkisen turhaa ja haluan silti käyttää aikani juuri siihen asiaan. Elämä on liian lyhyt siihen, että pettyy jatkuvasti tai katkeroituu. Eletty elämä, tehdyt väärät valinnat, typerät tempaukset ja kaikki siltä väliltä on täytynyt käydä läpi oppiakseni kaiken tämän.

Minun onnellisuuteni vaatii sen, että teen valintoja, jotka tuntuvat minulle sopivilta ja seison valintojeni takana. Elämässä on aina erilaisia haasteita, aina on vähintään yksi asia, johon ei ole täydellisen tyytyväinen. Murheiden summa on aina vakio, tapaa mummini sanoa. 😀 En tiedä onko tuo suhtautuminen periytyvää, mutta yritän kyllä iloita ihan pienistä arjen asioista ja elää päivän kerrallaan. Kaikki kun ei kuitenkaan ole omissa käsissä eikä elämää saa aina kuitenkaan muotoiltua vain itselle.

Matka jatkuu.

Ps. Vaatteet, laukut, kellot, kengät ja muu materia eivät tehneetkään minua onnelliseksi. Niistä tulee hetkeksi huumaantunut olo, jonka alle peittyy ne asiat, joita yrittää materialla vaimentaa. Nykyisin olen yrittänyt pärjätä vähemmällä kuluttamisella enkä turruta tunteitani materialla.

Mitä ajatuksia herää?