Tänään juoksin neljännen polkujuoksukisani. Heti aamulla tuntui siltä, että tänään ei lähde. Jalat tuntuivat väsyneiltä ja olo oli ihan vetelä. En ollut juoksun suhteen asettanut mitään ihmeempää tavoitetta. Polkujuoksukisat ovat mulle sellaisia, joista haluan vain nauttia ja pitää hauskaa, ei mitään hampaat irvessä enkkareiden hakkaamista. Kisassa oli paljon tuttuja juoksijoita ja asetuin viivalle Heidin kanssa. Laurakin siinä oli, mutta arvasin näkeväni startin jälkeen vain hänen selkänsä. 😀 Näinhän siinä kävikin, tosin sanoin Heidillekin hyvin nopeasti, että anna mennä, tänään ei oo mun päivä.
Juoksin ihan vain lönkötellen ja rauhakseen koko matkan. Jaloissa ei tuntunut oikeastaan kipua eikä väsymystä, mutta ei vaan lähtenyt. Ei huvittanut eikä irronnut, niin päätin, etten raasta äärirajoilla turhaan, vaan nautiskelen vain. Niin mä sitten tein. Kilometri ennen maalia edessäni hoiperteli mies, joka kuukahti mättäälle. Tarjosin miehelle geeliä ja vettä ja talutin häntä eteenpäin muutaman sata metriä. Sitten kaverista loppui kokonaan virta ja joku ihana ihminen tulee kertomaan, että ambulanssi on tulossa. Itselläni ei ollut puhelinta mukana. Moni juoksi ohi pysähtymättä ja muutama kysyi tarvitaanko apua – tarvitaan, mutta apu, jota tarvitaan on auto. Mulla ei tullut mieleenkään jättää tajunnan rajamailla hoipertelevaa miestä yksin pöpelikköön paarmojen syötäväksi. Aivan sama mun juoksulle. Mua vähän pelotti. Onhan se karua katsottavaa kun aikuinen mies on vitivalkoinen, puhekyvytön ja kuukahtaa tuon tuostakin ketoon. Raskaana olevan naisen tultua huolehtimaan miehestä, jatkoin maaliin hölkäten. Maalissa näin kun mies tuotiin ambulanssilla ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Nestehukka ehkä?
Tulipa tuossa mieleen, että mitä jos itse hyytyisin polulle. Auttaisiko kukaan? Varsinkin polkujuoksutapahtumissa on tärkeää, että kisakumppanit auttavat toisiaan. Reitin varrelle ei ole kannustajia eikä autolla pääse noutamaan. Auttajia onneksi löytyi, mutta monille tuntui olevan tärkeämpää oma maaliinpääsy kuin kaverin auttaminen.
Reitti oli tosi vaihteleva. Oli jyrkkää nousua, pehmeää jäkälää, märkää suota, kaatuneita puita, kivikkoista polkua, juurakkoa ja kaikkea siltä väliltä. Vierumäen ympäristö on kaunista. Tuollakin 15 kilometrin reitillä oli laskujeni mukaan kolme lampea/järveä. Tiheä havumetsä on kaunis. Ilma oli painostavan kuuma. Ukkosen uhka oli ilmassa, mutta ukkonen tulikin vasta pari tuntia kisan jälkeen.
Vierumäki on aika jees, mutta kerron siitä eri postauksessa.
Tuo auttaminen pitäisi olla selvä juttu ihan pienemmässäkin hädässä. Trendilajiksi nouseminen on valitettavasti, oman kokemukseni mukaan, tuonut mukaan myös niitä joille lajin yleiset hyvät tavat eivät tunnu olevan selviä. Myös pakollisesta varustelistasta tunnutaan lipsuvan. Asiaa voi miettiä juuri siltä kantilta, että mitä jos itselle käy jotakin. Toivottavasti tämä asia saadaan korjattua.
Niin pitäisikin. Moni huuteli ja kyseli tarvitaanko apua ja moni pysähtyikin siihen auttamaan, mutta mä en jotenkin voinut lähteä ja jättää kaveria ennen kuin kuulin, että apu on oikeasti lähellä. Tuo varustelistan noudattaminen on sellainen juttu, että siitä en jatkossa lipsu enää yhtään. 🙂 Mä jäin tuon jälkeen juurikin miettimään sitä, että mitä jos itse olisin kuukahtanut reitille…
Voi että miestä, toivottavasti kaikki meni hyvin. Onneksi jäit tueksi, ohi juoksevat on aika pössöjä mun mielestä.
Näytti olevan kaikki hyvin, kun tuli sipsipussin kanssa maalialueelle. 🙂