Tämä päivä on ollut paljon parempi kuin eilinen. Aamulla bussissa nauroin Katrin kommentille, kun luin blogin kommentteja kännykällä. Olin eilen uhmakas pikkutyttö. En tiedä mikä olisi eilen saanut minut rauhoitettua ja lohdutettua. Päiväunet töiden jälkeen rauhoitti ja järkevä ajattelu, miehen tiukka halaus, lapset. Tänään olen ollut iloinen oma itseni. Työtkin sujuivat ahdistuksitta. Kiire on ja paljon hommaa, mutta en stressannut. Tein niin paljon kuin ehdin ja niin hyvin kuin pystyin.
Kävin aamupäivällä lääkärissä. Enhän mä mitään selkeää diagnoosia saanut taaskaan, mutta sain käskyn ruveta varovaisesti käyttämään jalkaa kivun sallimissa rajoissa. Oon pelännyt sitä kipua niin paljon, että olen saanut kipeän jalan lonkan kipeäksi virheasennosta. Uskaltauduin varovaisesti astumaan jalalla ja oivalsin, että kipu on aika pientä jo. Jalka paranee. Tuntuu tosi omituiselta kävellä kipeällä jalalla. Jalka tuntuu voimattomalta ja olen jo näin lyhyessä ajassa omaksunut jonkun ihmeellisen vinon asennon kävellä. Yritän nyt oikeasti varovaisesti (lupaan) kävellä ja kuntouttaa jalkaa. Sanoinko jo, että jalka on paljon parempana ja kipu on enää aivan vähäistä. Kipua tulee vain äkillisissä voimaa vaativissa liikkeissä, kuten esim. jalan nostaminen autoon, portaiden astuminen kipeällä jalalla (vahingossa tuli kokeiltua)… Kun yritän kävellä ilman keppejä, niin täytyy koko ajan keskittyä hullunlailla, ettei satu.
Tykkään nykyään perjantaista, koska perjantaisin keskimmäisellä on jumppa, jonne vien hänet. Jumppa kestää vajaan tunnin ja mä ehdin sillä välin tehdä omia juttuja. Kerran kävin salilla heilumassa, viimeksi siskon ja siskon pojan kanssa kahvilassa ja tänään olin valokuvaajakaverini kanssa kahvilla höpöttelemässä kuvaamisesta. Voi voi voi, että tuli taas kova kuume saada Mark kakkonen. Sain kokeilla täyskennoa ja voi taivas, mikä taivas sen kautta aukeaa. Ach! Oma pikku rimpula EOS 450D tuntuu niin säälittävältä tuon jälkeen.
Mun tekis mieli parin punkkulasillisen jälkeen avautua teille elämästä ja siitä, mitä kaikkea olen viimeisen kolmen kuukauden aikana oppinut itsestäni ja mitä kaikkea olen oivaltanut. Olen käynyt läpi melkoisen mankelin ja kelannut päässäni isoja keloja. Helppoa ei ole ollut, mutta opettavaista sitäkin enemmän. Avaudun ehkä vasta saatuani vielä lisää etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Elämä opettaa, mutta oppiminen tekee välillä kipeää. Elämä on myös ihanaa ja parhaimmillaan tosi ihanaa. Yritän nykyään enemmän keskittyä hetkeen. Katrin viimeisintä postausta lukiessa ja videoa katsoessa tajusin, että olen olen löytänyt omat menetelmäni mielenrauhan löytämiseen. Aina en osaa hyödyntää menetelmiäni, mutta nykyään yhä useammin.
Tänään on hyvä päivä, voi että!
Sit ihan kuiskaten: Aion mennä maanantaina töihin ilman keppejä. Bussikortinkin ostin vain kahdeksi viikoksi. Sen jälkeen olisi toiveissa pyöräillä taas töihin. Varovaisesti.
Hirmuisan paljon tsemppiä! Mä niin tiedän tuon tunteen, kun yhtäkkiä ei voikaan urheilla. Mun juoksut loppuivat muinoin kuin seinään, hajosi jalka ja hajosi selkä. Kuntouduin helvetinmoisen kuntosalirääkin (fysioterapeutin ohjeiden mukaan) jälkeen sille mallille, että voin taas liikkua, mutta en juosta enää ikinä, Aikani itkin ja kirosin, mutta sitten tajusin, että maailma on täynnä muitakin lajeja, joilla hien saa pintaan ihan samalla tavalla! Mä toivon, että sä pääset vähemmällä ja voit vielä juosta joku päivä! Elämä on joskus niin epäreilun tuntuista, mutta silloin on hyvä suhteuttaa, listata se kaikki hyvä mitä vielä on ja vääntää hymy naamalle heti ripsivärin laiton jälkeen aamusta, vaikkei yhtään tekis mieli tehdä niin!
Hienoa, että parempaan suuntaan olet pääsemässä jalan kanssa. Mitä aikaisemmin mobilisoituu, sitä parempi.
Laitahan sun valaistumisesta sitten postausta enemmänkin. Mäkin kaipaisin jotain. Kun tietäis mitä.
Kohtalotoveri: Kuulostaa todella kamalalta! 🙁 Et voi enää ollenkaan juosta? Maailma on kyllä täynnä erilaisia lajeja ja elämä jatkuu ilman juoksuakin! Oot niin oikeassa tuossa ja siinä, että elämän tosiasiat on hyvä listata. Aina on aihetta iloon. Kuulostat ihanalta ihmiseltä. Mitä lajeja sä nykyään harrastat?
Suvi: Mä laitan. Joskus. Nyt asiat on vielä vähän liian tuoreessa muistissa. Odotan, että haavat arpeutuvat ja arvet vähän haalistuvat, sitten on parempi puhua. Voin mä silti aihetta sivuta menemättä liian syvälle.
Toivottavasti sinulla jo jalka parempana. Minulle tosiaan jäi pääasialliseksi lajiksi salihommat. Reenaan 1-3 kertaa viikossa, sen mitä ehdin siis mun ytötä ja perheeltä. Lisäksi muutama ulkoiluliikunta joka viikko. kesäisin luistelen. Myös uuden pyörän ostin, ei ollut rahaa ostaa niin hyvää kuin olisin halunnut, mutta kohtuullisen menopelin kuitenkin sain. Pyöräilyssä sekin hyvä puoli, että voin ottaa pienimmän mukaan, hän nauttii kyydissä istumisesta. Ihmettelee maisemia ja höpöttää mulle omiaan, mä kuuntelen ja olen tyytyväinen myös siitä, että hän tuo sopivasti lisäpainoa hommaan. Oikein kurjilla keleillä spinning on hyvä. Kuntopyörällä saa myös intervalleja reenailtua tehokkaasti. Talvisin hiihdän, sen mitä lumitilanne milloinkin antaa myöten. Pari viime vuotta on olleet hyviä lumitalvia, toivottavasti tulevakin! Mutta: vieläkin on ikävä juoksua aina toisinaan. Kävely ei iske, ja ihme kyllä, sekään ei mun selälle tahdo sopia, muutamia kertoja olen koittanut, mutta ilmeisesti vauhtia oli liikaa. Mut mä toivon kovasti sulle tsemppiä, että vielä voisit juosta joku päivä! Toisaalta haluan muistuttaa, et kuuntele itseäsi, kyl se kroppa kertoo, et mitä se milloinkin kaipaa 🙂 Ihanaa lokakuuta! Sul on hyvä blogi!